Himajengi

VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA. Tuo on huudahdus jonka heitin ilmoille syyskuussa Helsinki-Vantaan Starbucksissa, jossa joimme aamupäivän kahveja saattojoukkojemme kanssa ennen kuin nousimme koneeseen ja lähdimme matkaan. Leikittelimme ajatuksella, että kuinka moni tulisi meitä tänne Afrikkaan moikkaamaan, ja millaisia asioita voisimme tehdä kenenkin kanssa. Ystäväni poikaystävä sanoi, että häntä kyllä kiinnostaisi Afrikka. Naureskellen ajattelimme häntä hakkaamassa rumpuja rannalla nuotion loimussa, huutaen tähtitaivaalle VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA.

Kylässä oleilun jälkeen aina kun menemme suurkaupunkiin hieman kavahdamme muita mzunguja. Kun olimme Ugandassa ensimmäisen kerran, olimme hostellin pihalla aivan kuumotuksissa, kun joka puolella oli niin paljon valkonaamoja. Istuimme mzunguövereissämme keskenämme ja kyräilimme. Suorastaan vähän pelotti puhua muille valkoisille ja kaikki valkoiset näyttivät tosi typeriltä. Koska mehän olemme asuneet jo hyvän pätkää OIKEASSA AFRIKASSA, me tiedämme kuinka tämä maailma toimii ja me OLEMME TODELLA KOTONAMME niin kylässämme, täyteen ahdetussa matatussa kana jaloissamme, sähkökatkon aikaan majassamme, tinkimässä torilla, kuin korruptoituneiden poliisin kourissakin.

Joululomalla olimme lentokentällä vastassa perheitämme. Ovista purkautui ihmisiä pihalle, jotka jäivät sitten pyörimään siihen tuloaulan ovien välittömään läheisyyteen ja koettivat löytää ihmisjoukosta kylttiä jossa lukisi heidän nimensä tai tuttua naamaa. Kun sitä ei löytynyt, he vain jäivät matkatavaroineen seisomaan muutaman metrin päähän puomista, jonka takana vastaanottojoukot odottavat. He vain seisoivat tiedottomina tuossa välitilassa ja räpelsivät älypuhelimiaan. Meinasimme Tallan kanssa mennä ottamaan kutakin kädestä ja saattaa taksiin, kertoa taksin oikea hinta ja toivottaa onnea joululomalle ja sanoa, että kyllä se siitä, kyllä Afrikassakin jää ihmisiä henkiin ihan päivittäin. Kun perheemme olivat täällä ja Ennakin oli vasta saapunut Afrikkaan tajusimme kuinka paljon ärsykkeitä tulee vastaan ihan vain kadulla. Hajuja, ääniä, kauhean paljon mustia ihmisiä, pakokaasua, tööttäilyä, autoja, Hiaceja, busseja, tuktukeja ja mopoja. Olemme jo aika paljon sokeutuneet näille ärsykkeille, sillä mehän, no, olemme kotona. Ennan kanssa naureskelimme yhtenä päivänä Nairobissa ajatukselle rannalla vapautuneesta mzungusta afrobeatin pyörteissä, huutamassa onneaan uudesta, OIKEASTA, kodistaan. Ja tuolloin vastaan tuli valkoistakin valkoisempi mies, joka puristi reppunsa hihnoja, hikoili ylähuulesta, reisitaskushortseissa, sukissa ja sandaaleissaan. Mies ylitti hieman nykivällä askeleella, huolellisen huolettomasti sivuilleen vilkuillen kadun Nairobin keskustassa. Katsoimme miestä hieman huvittuneina ja totesimme: "Himassa".

Himajengi sisältää täällä Afrikassa ainoastaan valkoisia jengiläisiä. Ja olemme tässä tulleet siihen lopputulokseen, että valkoisena Afrikassa ei voi olla muuta kuin himassa.

Nyt kun teimme comebackimme Ugandaan ja Kampalaan, päädyimme samaan mzungutäyteiseen hotelliin kuin edelliselläkin kerralla. Nyt emme kuitenkaan pelänneet muita valkoisia kuten aiemmin. Nyt me istuimme arvioimassa heidän himailu-astettaan.

Kuvan henkilöllä ei ole mitään tekemistä rekkajengin kanssa

Himailjoista ensimmäisenä on mainittava rekka-otsalamppu-jengi. Tämä porukka ei nauti muiden himailijoiden kunnioituksesta, mutta se ei haittaa, sillä rekkajengillä on koheesio kohdillaan. Rekkajengi kulkee läpi mantereen panssaroidussa rekassa, jonka kyljessä lukee TRUE LIFE EXPERIENCE tai ULTIMATE AFRICAN EXPERIENCE tai sen sellaista. Rekat lähtevät joko ylhäältä tai alhaalta, niistä voi jäädä pois jossain vaiheessa matkaa ja niihin voi nousta kyytiin. Yksi mamma kertoi matkanneensa yhdessä rekassa 71 päivää ja kulkevansa toisella vielä 42 päivää. Sieltä voi sitten katsella ikkunasta maisemia, elukoita ja köyhiä. Rekat pamahtivat hotellin pihalle iltapäivällä ja sitten reippaat matkaajat purkautuivat pihalle pystyttämään Sambia ja Kongo-nimisiä telttojaan, kun rekkahenkilökunta alkoi kokkaamaan heille illallista, joka nautittiin otsalamppujen valossa ja naurun raikaessa. Aamulla rekkajengi lähti liikkeelle aina hyvin aikaisin ja mikäli he yöpyivät dormissa, he ystävllisesti jättivät laittamatta kattovalon päälle ja sen sijaan koko kahdenkymmenen hengen voimin sekoilivat vessaan vuorotellen otsalamppuineen. Jos rekkajengi ei lähtenyt ennen seitsemää, saattoi heidät löytää pihalta ringistä, jossa leikittiin tutustumisleikkejä ja vähän joogattiin. Kaikki paitsi rekkajengi vihaavat rekkajengiä. Mutta kuten sanottu, rekkajengi viihtyy keskenään niin hyvin, että ihan sama vaikka me muut himailija halveksuisimme.

Sitten on se ylähuulesta hikoava himailija, joka on juuri tullut Afrikkaan, jolla on päällään mukavat ja käytännölliset matkustusvaatteet ja jota pelottaa aivan helvetisti. Tämä himailun vaihe on aika vaikea ohittaa, sillä kaikelle on ensimmäinen kertansa, jopa kotiintulolle.

Ja himahousujengi. Himahousut ovat haaremihousut, joissa on elefantteja tai muita asiaankuuluvia kuvioita. Himahousuja näkee lähinnä tytöillä, joilla on myös kankainen lompakko ja pikkuletit tai rastat tai vähintään helmiä hiuksissa. Himahousulaiset ovat olleet Afrikassa muutaman kuukauden, mutta man it feels good to be here. Kukaties ovat täällä jo toistamiseen, sydän kun jäi ensimmäisellä kerralla Afrikkaan, täällä he olivat vihdoinkin vapaita. Heillä on paikallisia kavereita ja näkemys siitä kuinka Afrikka nostetaan jaloilleen.

Yhtenä suurena porukkana ovat vakituiset valkoiset asukkaat. He jakautuvat tietenkin erilaisiin ryhmiin. On niitä jotka ovat täällä töissä. Usein työnkuva tuntuu olevan aika painostava ja joskus jopa lohduton. Nämä työntekijät ovat oppineet liittämään african timen ja länsimaisen tehokkuuden yhteen ja ovat ihmisinä yksinkertaisesti parempi kuin muut. He ovat kokeneita, viisaita ja realistisia, vaikkakin toiveikkaita. Sitten on niitä, joilla on oma hotellinsa, kaupungissa tai rannalla. Vaihtoehtoisesti joko sykitää stressistä valkoisena kansio kainalossa paikasta toiseen, tai sitten ollaan pilvessä ja ongelmissa, niin syvissä taloudellisissa, kuin lainkin kanssa. Kaiken lisäksi vaimo turhautumistaan huutaa korvaan. Ja Afrikkaan avioituneet. Jotka joko väsäävät koruja siippansa kanssa ja myyvät niitä rannalla tai ovat koulutustaan vastaavassa työssä.

Ei sovi tietenkään unohtaa vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka ovat tullet Afrikkaan jonkun innovatiivisen ja mullistavan projektin mukana. He ovat tekemässä työtä jolla on tarkoitus. He käyvät välillä lepäämässä mzungumestassa, puhumassa kokemuksistaan ja pyörittelemässä päätään. He juovat illalla oluen ehkä toisenkin. Suht samaa porukkaa ovat myös harjoittelijat ja yliopisto-opiskelijat, jotka ovat muutaman kuukauden vaihdossa tai tekemässä porukalla jotain tutkimusta. Usein he haluavisivat mennä vaikka kylään tai johonkin primitiivisiin oloihin vaikka kahdeksi päiväksi, näkemään sitä oikeaa Afrikkaa. Eräs ugandalainen ystäväni kuunteli kun listasin kaikki projekteja joista olin kuullut hotellillamme ja sanoi "Too many projects in Kampala. Nothing  ever changes".

Ihan kasuaalisti mzungumestassa

Äärimmäistä himailujengiä ovat länkkärit jotka ovat olleet täällä niin pitkään, että ei tarvitse edes yrittää näyttää muulta kuin länkkäriltä. Heistä paraatiesimerkki on Bumber, amerikkalainen nuori mies, jonka tapasimme eräänä kohmeisena aamuna mzunngumestamme pihalla. Bumber asuu itseasiassa myös täällä Kisiissä, on asunu jo kaksi vuotta, ja oli Kampalassa vaaleja paossa. Kysyttäessä mitä Bumber eniten kaipasi kotoaan hän vastasi, että huumeita. Kysyttäessä mitä mieltä hän oli vaaleista hän vastasi "I don't give a fuck about that shit". Myöhemmin Bumber kyllä jäi kiinni siitä, että hän soitteli hädissään Kisiihin kavereille ja huusi puhelimeen, että hän vihaa Uhurua. Bumber on ollut täällä niin pitkään, ettei häntä kiinnosta rusketus ja hän vetelee baarista toiseen takki auki, entouragenaan joka sormelle yksi  paikallinen opiskelijatyttö, joille hän tarjoaa juomia muina miehinä koko illan. Hänellä on paikallisia ystäviä ja amerikkalaisia ystäviä. Hän osaa liikkua jouhevasti paikasta toiseen. Bumber ei yllättynyt, eikä kauhistunut yhdestäkään "meillä on kylässä ollut aika rankkaa"-tarinastamme, onhan Bumber asunut myös Ghanassa ja toiminut siellä opettajana. Bumber on hyvä työssään, hän tekee ihan oikeasti tärkeää työtä ja saa siitä hyvää palkkaa. Hän tietää, että hänellä on enemmän rahaa kuin paikallisilla, eikä häntä enää paina valkoinen syyllisyys.

Ja kuinka himassa ovatkaan allekirjoittaneet? Me olemme  niin himassa että hävettää. Lähtökohtaisestihan me olemme jo himajengiä, vapaaehtoistyöntekijöitä, joilla on visio. Meillä on sata tarinaa kerrottavana kylästä ja sen kurjuuksista ja kommelluksista. Voimme järkyttää, itkettää, naurattaa tai herättää keskustelua tosi elämän kokemuksillamme, rankoilla, mutta ah, niin arvokkailla. Kylässä kokkaamme jikolla ja kun puhallamme hiiliin saadaksemme sen hohkaamaan kovemmin, toteamme laittaneemme levyn kutoselle ja sitten voimmekin hieman naureskella hiirten valtaaman kämppämme pimeässä keittiössä otsalamppu on päässä. Olemme kuitenkin muistaneet samalla olla hukkaamatta itseämme ja en ole kertaakaan mennyt töihin ilman meikkiä. Kulmat ovat nypitty ja karvat ajettu. Meillä on jopa kynsilakkakerho. Koska eihän sitä kotonaan tarvitse kaikista maailman luksuksista luopua.

 Kylähimailun voi antaa vähän anteeksi, kylä on kuitenkin ollut kotimme viimeisen puoli vuotta. Kaupunkihimailu sen sijaan eteni Ugandassa nopeassa tahdissa nöyryyttävälle asteelle, joka korostui, kun ympärillä oli niin paljon muuta himajengiä. Talla selitti naama vakavana muutamalle vasta Afrikkaan saapuneelle pelokkaalle britille, ettei tarvitse pelätä, jos on maalaisjärkeä "if you want to be scared of something, be scared of the police. They make their own laws". Loppuillasta Talla facapalmasi sitten naama punaisena. Itse ostin matatun liikkeellelähtöä odotellessani ohuen puuvillahuivin, jollaisiin paikalliset pyyhkivät naamansa kuumana päivänä. Yritin olla huomaamaton, mutta jäin kiinni Ennan "Alma himailee!" huudosta. Enna itse tosin markkinoilla ei halunnut ostaa jäykkää mekkoa koska etsi jotain joka on "good with the boda, you know". Muutenkin aina jos joku pyytää meiltä mzunguhintaa, muistamme kertoa asuneemme täällä jo puoli vuotta, tiedämme kyllä kuinka täällä toimitaan. Se jälkeen naureskelemme myyjien kanssa hölmöille valkonaamoille, jotka maksoivat törkeän mzunguhinnan ja poistumme tyytyväisinä maksettuamme ihan yhtälailla mzunguhinnan.

Tallalla on himahaalarit

Kahden viikon Kampala vierailumme viimeisenä päivänä hotelilla tapaamamme hollantilainen kysyi, kuinka olemme ylipäätän hengissä, kun olemme himailleet öisin baarista toiseen bodabodilla tietämättä kunnolla missä olemme. Ei meidän tarvinnutkaan tietää missä olimme, sillä kahdessa viikossa jokaisessa Kampalan baarissa kyllä tiedettiin keitä me olemme ja mistä me olemme tulossa. Paikalliset kaverimmekin ehdottelivat baareja sen mukaan, että ei mennä mihinkään mzunguplaceen, kun tytöt ei viihdy. Tallan vaatekerrasto alkaa olemaan sataprosenttisesti pitkää afrikkamekkoa ja hiuksista löytyy helmiä. Itselläni killuu korvissa aina suuret korvakorut ja onhan se Afrikan-manner- tatuointi käynyt mielessä. Ennalla oli himahousut jo ennen kuin se tuli tänne, mutta ne varastettiin, mikä on meille ihan arkipäivää nykyään, kun ollaan oltu täällä jo niin pitkään. Osaamme sanoa "okei okei" kisiin heimokielellä, swahiliksi ja lugandaksi, niin himassa me ollaan. Kuljemme Nairobissa ja Kampalassa itsevarmoina sivuillemme pälyilemättä, tietäen minne olemme menossa. Meillä on se hieman pitkästynyt ilme, kun ei nyt vaan millään jaksaisi tätä iltapäivän liikennettä, aina tää on niin tätä. Me vitsailemme paikallisten kanssa ja me uskallamme myös aukoa heille päätä. Noin kymmenessä minuutissa, paikassa kuin paikassa, olemme onnistuneet keräämään ympärillemme jengin, joka on mukava sekoitus paikallisia ja länkkäreitä ja huolehdimme, että meidän pöytämme on aina kaikkein äänekkäin.

HIMAS

Kolme viikkoa Ugandassa takana, nyt ollaan Tallan kanssa takaisin Keniassa, omassa pikku kylässämme ja Enna on Nairobissa. Täällä vietämme vielä viikon ja sitten muutamme pois kylästä ja vappuna meidät löytää jälleen sieltä Helsinki-Vantaan lentokentältä. Siellä me kuljetaan ilman kenkiä, pikkuletit, rastat ja simpukat hiuksissa heiluen, himahousuissa, himapaidassa ja himahaalareissa ja huudetaan VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA.

Rauhaa!

Alma ja Talla